Kulttuurineuvos Eero Niinikosken juhlapuhe Kuusankosken Puutarhayhdistyksen 90-vuotisjuhlassa 2.9.2012

Arvoisat juhlavieraat, hyvät naiset ja herrat

Saimme kesällä vieraita Helsingin seudulta. Kuusankoski oli heille entuudestaan tuntematon paikka, joten teimme pienen kierroksen niin keskustassa kuin omakotialueillakin. Vieraat olivat vilpittömän ihastuneita paikkakunnan puutarhamaiseen ilmeeseen. He jaksoivat ihmetellä hyvin hoidettuja puistoja, piha-alueita ja värikkäitä istutuksia, joita oli sekä keskustassa että omakotitalojen tuntumassa.

Tällaiset kehut tuntuivat peruskuusaalaisesta hyvältä. Vaikka olen pikkupojasta lähtien ollut kotipaikkakuntani viherilmeestä samaa mieltä, niin kaikkeen tottuu ja aina ei osaa arvostaa synnyinseutunsa parhaita puolia. Vaikka Kuusankosken puutarhamainen ilme on säilynyt melko hyvin läpi vuosikymmenten, niin holtiton rakentaminen on se peikko, joka on aina ja kaikkialla vaanimassa. Pahinta jälkeä syntyi täälläkin 1970-luvulla, kun hieno omakotialue ns. Kunnanpelto jyrättiin matalaksi ja tilalle pystytettiin massiiviset betonielementtikolossit, jotka eivät ole tainneet paikkakunnan puutarhakilpailuissa palkintosijoille päästä.

Kuusankosken puutarhailmeellä on selityksensä ja historiansa. Ilme ei ole syntynyt itsestään, vaan sen eteen on tehty paljon suunnitelmallista ja pitkäjänteistä työtä. Viherilmeen isäksi voidaan nimetä Kymiyhtiön keskeinen perustajahahmo Axel Wilhelm Wahren. Hän ei milloinkaan asunut Kuusankoskella, mutta huolehti, että ulkomaisten esikuvien mukaan täällä ryhdyttiin jo 1870-luvulla kohentamaan ympäristöjä ja alettiin tuottaa tehtaalaisille myös elintarvikkeita.

Wahrenin ohella Kuusankoski-yhtiön perustaja kreivi Mannerheim sekä samaisen yhtiön hallituksen puheenjohtaja Samuel Werner von Troil perustivat omalle alueelleen ns. tehtaanpuistoja. Muistinvirkistykseksi todettakoon, että Wahren toimi kuusaalaisittain ilmaistuna Kymin puolella ja Mannerheim sekä von Troil joen vastakkaisella rannalla Koskenrannan alueella. Edellä mainittujen herrojen nimet ovat jo aikoja sitten painuneet historian hämärään, mutta tässä yhteydessä ja senkin vuoksi, että täkäläisten paperitehtaiden perustamisesta on tänä vuonna kulunut 140 vuotta, heidän nimensä on syytä muistaa.

Tehtaiden perustajat eivät rakentaneet puistoja pelkästään omaksi silmänilokseen, vaan taustalla oli laajempi näkemys siitä, että teollisuusympäristön hoito oli osa tehtaan yrityskuvaa eli imagoa kuten nykyisin mielellään sanotaan. Hyvin hoidettu ympäristö kertoi menestyvästä yrityksestä ja antoi omalta osaltaan tehtaan asiakkaille luotettavan kuvan tehtaan muustakin toiminnasta. Vaikutteita saatiin sekä Englannista että Saksasta, missä yritysten johto kävi usein koneistojen hankintamatkoilla ja myöhemmin myös liikesuhteiden hoitoon liittyneillä matkoilla.

Nykyisten kuusankoskelaisten on ehkä vaikeaa ymmärtää, että 1800-luvun lopulla osittain vielä vapaana röyhyävän Kymijoen mahtavimman kosken, Kuusankosken, rannoilla eli omaa elämäänsä kaksi erillistä tehdaskylää, joissa tarkasti seurattiin, mitä joen toisella puolella tapahtui. Kun ”Wahrenin valtakunnassa” Kymintehtaalla oli herrasväen keilarata ja tehtaalaisten tanssilava, sellainen piti rakentaa myös ”Mannerheimin valtakuntaan” Kuusaan puolella sijaitsevaan tehtaanpuistoon. Molemmissa puistoissa pidettiin mm. suosittuja juhannusjuhlia, joihin osallistuivat sekä tehtaan herrat että työväki.

Vanhojen tehtaanpuistojen merkitys katosi kuitenkin nopeasti työväenliikkeen nousun myötä 1900-luvun alkupuolella. Molempiin tehdaskyliin perustetut työväenyhdistykset rakensivat omat kokoontumispaikkansa eli työväentalot ja vuoden 1904 tapahtuneessa kolmen yhtiön yhteensulautumisessa suuryhtiöksi kasvanut Kymiyhtiö rakennutti Koskenrannan laidalle ajanmukaisen seuratalon, josta tuli aina 1970-luvulle saakka koko paikkakunnan tapahtumakeskus, jossa pidettiin niin puutarhanäyttelyt kuin sinfoniakonsertitkin, teatteri- ja mannekiininäytöksiä unohtamatta. Ennättipä seuratalo toimia 1920-luvulla Kuusankosken ensimmäisenä kirkkonakin.

Kansalaissodan jälkeen Kuusankosken puutarhailmeen kehittämiseen tartuttiin aivan tositoimin. Kymiyhtiön johto teki merkittävän päätöksen, että varsinkin yhtiön henkilöstölle, niin konttoriväelle kuin tehtaan työntekijöillekin, vuokrattujen asuntojen pihat kunnostettaisiin viihtyisiksi ja samalla marjoja, kasviksia yms. tuottaviksi. Projektia suunnittelemaan ja johtamaan palkattiin puutarhuri Matti Sihvonen, joka muutti paikkakunnalle 1920.

Keväällä 1921 perustettiin Kymijoen tuntumaan 3,5 hehtaarin suuruinen yhtiön keskuspuutarha, joka tarvitsi varsinkin kesäaikaan kymmeniä työntekijöitä, pelkästään hevosmiehiä oli parikymmentä. Keskuspuutarhan tehtäväksi tuli kasvattaa tarvittavaa taimistoa sekä puutarhatuotteita paikkakunnan kulutukseen. Keskuspuutarha ei tarvinnut näin suurta henkilöstöä, vaan väen määrä selittyy sillä, että heidän tehtäviinsä kuului hoitaa myös istuksia ja muita tehtäviä yhtiöläisten pihoilla ja tonteilla. Kymiyhtiön väki asui tuohon aikaan lähes kokonaisuudessaan yhtiön rakennuksissa ja omakotirakentaminen alkoi suuressa mittakaavassa vasta sotien jälkeen.

Puutarhuri Sihvosen raportin mukaan vuoteen 1930 mennessä oli pantu kuntoon n. 850 puutarhamaata, joista suurin osa oli työväenasuntojen yhteydessä. Puutarha oli istuttanut kolmella eri tehdasalueella Kymintehtaalla, Kuusaalla ja Voikkaalla kaikkiaan mm. 2 791 omenapuuta, 8 611 marjapensasta, 7 681 koristepensasta sekä lisäksi tuhansia raparperin taimia ja vadelmapensaita. Eräänlaiseksi näyttelypaikaksi puutarhaosaston työn tuloksille tuli Kymiyhtiön 1920-luvun alkupuolella rakennuttama Itä-Naukion asuinalue, jossa jokaisella asukkaalla oli käytettävissään tuhat neliötä oman puutarhan ja pihamaan tarpeisiin. Alue pantiin nopeasti kuntoon, sillä vuonna 1922 vietettiin Kymiyhtiön 50-vuotisjuhlia ja tärkeille vieraille haluttiin näyttää uutta asuinaluetta, jonne heidät kuljetettiin yhtiön omalla junalla, Pikku Päkällä.

Kymiyhtiön ylin johto seurasi erityisesti 30-luvulla tarkoin puutarhaosaston työtä. Tästä ovat hyvänä todistuksena paitsi puutarhuri Sihvosen tarkat raportit, myös se ajankuva, että Sihvonen ja yhtiön silloinen pääjohtaja, vuorineuvos Einar Ahlman kiertelivät hevostrilloilla pitkin paikkakuntaa ja pohtivat mihin istutuksia pitäisi lisätä ja missä pitäisi paikkoja kohentaa. Tältä ajalta on varmaankin peräisin juttu, jonka mukaan Sihvonen tilasi 100 lehmuksen tainta, mutta jossakin vaiheessa tilaukseen oli tullut nolla lisää, joten hän saikin tuhat tainta. Asia ei puutarhuria suuremmin hätkähdyttänyt, vaan taimet pantiin maahan. Tästä operaatiosta on peräisin Kuusankosken vankka lehmuskanta.

Sihvosen mainetekoihin kuuluvat eittämättä myös Ahlmanintien varrella olevan Saksanahon maineikas hopeapajukuja, jonka puutarhuri istutti tien rakentamisen loppuvaiheessa v. 1934. Perimätiedon mukaan Sihvonen halusi istuttaa hopeapajut erityisesti Ruotsin kruununprinssin Gustav Adolfin vierailun kunniaksi. Kyseinen prinssi, Ruotsin nykyisen kuninkaan isä, vieraili Kuusankoskella syyskuussa 1934. Ikävä kyllä Sihvosen komea hopeapajukuja on nykyisin vain muisto entisestä, sillä tielaitos suoritti alueella suuressa viisaudessaan lähes avohakkuun ja pani matalaksi vanhat komeat puut. Kantojen perusteella lahovikoja ei juurikaan ollut, mutta asiasta ei haluttu keskustella paikallisten tietäjien kanssa, joilla olisi ollut paljonkin kerrottavaa samanikäisistä hopeapajuista. Tilalle istutetut vaivaispajut eivät paljon silmää tänä päivänä ilahduta.

Kuusankosken puutarhailmeen kehityksestä puhuttaessa ei sovi unohtaa myöskään Kymiyhtiön v. 1916 perustaman Aholan puutarhakoulun merkitystä. Koulu toimi Kymiyhtiön v. 1914 perustaman ammattikoulun haaraosastona, jonka tavoitteena oli antaa ammattikoulun ensimmäisen luokan poikaoppilaille mahdollisuus suorittaa tietopuolinen ja käytännöllinen puutarhanhoitokurssi. Se sisälsi opetusta myös mehiläisten-, kaniinien- ja kananhoidossa sekä kasvi ja terveysopissa. Puutarhakurssi oli vapaaehtoinen ja se tarjosi oppilaille kesätöitä, koska he eivät ikänsä puolesta päässeet tehdastöihin. Puutarhakoulu oli sisäoppilaitos, missä Kymiyhtiön palveluksessa olleiden lapsille koulu oli maksuton Oppilaat saivat siis vapaan asunnon ja ruoan koulun puolesta. Vain sunnuntaisin he saivat vuorotellen käydä kotona.

Oppilastyö ei kuitenkaan riittänyt puutarhakoulun omien toimintojen ja myyntitaimiston tuotteiden tuottamiseen, joten kouluun otettiin 18-20 –vuotiaita tyttöoppilaita hoitamaan osan töistä. Koulun puutarhan ala oli seitsemän hehtaaria. Koulussa oli kova komento: myyntiin kelpaamattomat tomaatit ja kurkut saatiin syödä itse, mutta omenia tai marjoja ei saanut luvatta ottaa. Syyskesällä tallimies ja harjoittelijapoika vartioivat omenatarhaa peräti haulikon kanssa, sillä ulkopuoliset yrittivät verottaa Aholan kuuluja omenapuita. Koulun toiminta loppui 1939, kun paikalle ryhdyttiin rakentamaan Keltin vesivoimalaitosta. Puutarhatoiminta jatkui aina vuoteen 1953.

Keskuspuutarhan ja puutarhakoulun ylläpitämisen lisäksi Kymiyhtiö palkkasi jo 1930-luvun lopulla päätoimisen puutarhaneuvojan, jonka tehtävänä oli suorittaa mm. kotikäyntejä ja opastaa väkeä oikein kädestä pitäen. Ja työsarkaa puutarhaneuvojalla riitti sillä 1945 suoritetun laskennan mukaan yhtiön mailla oli 60 hehtaaria puutarhapalstoja ja viljelijöitä oli peräti reilut viisituhatta. Tämä vakanssi säilyi aina 1980-luvulle saakka, jolloin koko sosiaaliosasto lopetettiin.

Miksi sitten Kymiyhtiö panosti näin voimakkaasti paikkakunnan viherasioiden hoitoon? Tähän antaa jo 30-luvulla vastauksen Kymin vaikutusvaltainen konttoripäällikkö Julius Polin kirjassaan ”Kymiyhtiön sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen toiminta”. Polin toteaa: ”Paikkakunnan oloja tuntematon saattaisi erehtyä ajattelemaan, että suuria kustannuksia on uhrattu tuottamattomiin istutuksiin, puutarhoihin y.m.s. Kaikki tämä on kuitenkin ollut renkaana yhtiön yhteiskunnallisissa suunnitelmissa, eikä kaiketi voitane väittääkään, ettei tämä ns. ylellisyys olisi sivistyksellinen voitto ja samalla viihtymyksen tuoja yhtiön palveluksissa oleville, jotka todennäköisesti korvaavat menot suorittamalla työnsä paremmin kuin jos tämä ja kaikki muut yhteiskunnallisen viihtymisen muodot olisivat olemattomissa.” Näin siis Polin.

Kymiyhtiön aktiivinen panostus tehdasalueiden hoitoon, tehdaspuistojen perustamiseen ja henkilökunnan kannustamiseen omien puutarhojen hoidossa oli erityisen vilkasta sotien jälkeen ja 1950-60 –luvuilla. Tätä kuvastaa hyvin mm. yhtiön henkilöstölehden Kymi-Yhtymän päätoimittajan Veikko Talven kirjoitus vuodelta 1957. Talvi toteaa: ”Pihamaa ja puutarha ovat osa talokokonaisuudesta. Ne täydentävät taloa, eivätkä suinkaan ole siitä irrallisia itsetarkoituksia. Ulkotila ikään kuin avartaa talomme. Älkäämme myöskään ahtako tonttimaata täyteen kaikella sillä, mikä maassa kasvaa ja menestyy. Tilaa ja ilmavuutta tulee siinä olla.”

Näin Talvi vuonna 1957, mutta hän antaa vielä pienen varoituksenkin sanan: ” Puutarhassa askaroiminen kuulemma rauhoittaa väsynyttä mieltä, tekee ihmisestä tasapainoisen, kasvattaa luonnonrakkautta ja kauneudentajua. Varmaan näin onkin, mutta epäilemättä yhdellä varauksella. Puutarhaa ei saisi paisuttaa sellaisiin mittoihin, että se tulee hoitajalle taakaksi. Ohjeemme siis on: vain sen verran puutarhaa, että sen voi suuremmitta ponnistuksitta, leppoisalla mielellä ja virkistyksekseen hoitaa.”

Tällä tavoin opetti Kymi-Yhtymä –lehti yhtiöläisiä puutarha-asioissa ennen televisioaikakauden tuloa. Luulenpa, että tämä kapine taisi lopettaa monen omakotitalon puutarhanhoidon siihen paikkaan ja aikaisemmin innokkaista kotipihan puurtajista taisi tulla vähitellen pelkkiä sohvaperunoita. Mutta siemen oli mennyt silti hyvään maahan: Kuusankosken laajojen omakotialueiden viihtyisä puutarhailme on kuitenkin voitu vuosikymmenien työn ja opastuksen tuloksena säilyttää. Aina on kuitenkin löytynyt henkilöitä, jotka ovat huolehtineen hienon perinteen jatkumisesta.

Hyvät kuulijat, nykyinen SuurKouvola kutsuu itseään puutarhakaupungiksi, lehmusten kaupungiksi ja ihmeen hienoksi kaupungiksi. Tuntuuko tutulta? Termit on taidettu lainata täältä naapuripitäjästä, koska eivät ne nyt oikein vanhaa Kouvolaa kuvanneet.

Kun nyt vietämme Kuusankosken Puutarhayhdistyksen 90-vuotisjuhlaa, on varmaankin sallittua puhua vain Kuusankoskesta. Haluan tehdä tämän erityisesti siksi, koska katson, että Kuusankoskesta saataisiin uuden Kouvolan todellinen puutarhakaupunginosa. Täällä on kaikki valmiina. Joitakin asioita pitäisi kohentaa, kuten Puistokadun laitamat nimensä mukaisiksi ja vaikkapa Helsingintien sisääntuloväylän perkaus ja siistiminen Keltin suunnasta saavuttaessa.

Kolmantena toiveena minulla olisi, että kaupungin ja valtion viranomaiset sekä UPM rantojen omistajana löytäisivät yhdessä keinot Kymijoen rantamaisemien avaamiseksi Ahlmanintien loppupäässä. Nyt alue on toimenpidekiellossa, mutta olisi todella tärkeää, että asialle voitaisiin jotakin tehdä. Se olisi hyväksi kaupungin imagolle, miellyttäisi tiellä kulkijoita ja olisi kaiken kukkuraksi kaunis kunnianosoitus vuorineuvos Ahlmania kohtaan, joka pani aikoinaan peliin paljon firman rahoja Kuusankosken puutarhailmeen aikaansaamiseksi.

Erityisen ilahtunut olen kuitenkin siitä, että kaupungin nuori kaavoittajapolvi arvostaa Kuusankosken jokiluontoa ja pohtii parhaillaan ns. keskuspuiston rakentamista Kuusankosken ydinkeskustaan. Vaikkei puisto tule laajuudeltaan olemaan kovin suuri, niin se lisää tämän tehdastaajaman viherilmettä merkittävällä tavalla. Toivottavaa myös olisi, että Kymijoen rannat saataisiin nykyistä enemmän kansalaisten käyttöön ulkoilu- ja virkistysalueeksi. Ja kun keskustaan saataisiin vielä kunnon uimapaikka, jollainen siinä aikoinaan oli, niin tämähän olisi haluttu paikka asua ja elää.

Kaikin puolin kannatettava on myös tämä Kuusaan vanhan puistojuhlan henkiinherättäminen. Tässä ei ole tarvinnut keksiä pyörää uudelleen, vaan on otettu hyväksi havaittu toimintamalli uudelleen käyttöön. Kuusaan puistojuhla vahvistaa hienolla tavalla sitä tavoitemielikuvaa, jolla Kuusankoskesta muodostettaisiin uuden Kouvolan puutarhakaupunginosa.

Arvoisa juhlaväki, haluan omasta puolestani onnitella juhlivaa puutarhaseuraa ja toivottaa sille onnea ja menestystä myös tulevina vuosikymmeninä. Pidetään Kuusankoski vihreänä!

Eero Niinikoski